Lupaavien viestien lähettäjä soittaa minulle, kun olen Lidlissä valikoimassa sopivaa maitorahkaa. Maitorahka on uusi terveystuote. Puhun puhelimessa maitotuotehyllyltä kassan kautta aina kotiin saakka. Koko matkan puhun. Puhumme niitä näitä, hän kertoo, että asunto odottaa vain sisustajaansa. Naurahdan.
Keskustelemme muutamaan otteeseen ennen kuin suuri päivä koittaa. En kuitenkaan odota tapaamista kuin kuuta nousevaa, olen pikemminkin utelias siitä, kuka voi olla henkilö, joka ajattelee asioista jokseenkin samalla tavalla kuin minä. Valikoin huolella vaatteita, mietin miten pitää pukeutua, miten pukeudun. Laitan viestiä, kun olen kotoa lähdössä. Siinä vaiheessa tiedän jo olevani jonkin verran myöhässä.
Saavun pelipaikalle, aikaa on kulunut vaikka ja kuinka. Homma ei toimikaan. Laitan viestiä, ettei sovitut asiat ole ok. Käännyn kotiin päin. Kotimatkalla ollessani mister soittaa, että minulle olisikin tarvittavat kulkuluvat. Too late, honey. Hänenkin täytyy kohta olla matkalla muualle. Sovimme, että palaamme asiaan mahdollisesti seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä istun kaikessa rauhassa lattialla askartelemassa reseptikansiotani. Olen teurastanut kasan Me Naiset -lehtiä eteisen lattialle kuluttaakseni aikaa. Laskeskelen, että mies heräilee jossain päin johonkin aikaan. Hän soittaa myöhään iltapäivällä. Sovimme, että menemme kahville tai oikeastaan syömään, sillä hänkään ei ole syönyt mitään kunnollista koko päivänä. Hän soittaisi, kun on lähempänä.
Minulle tulee kiire, kun hän soittaa olevansa alle puolen tunnin päästä perillä. Me Naiset jäävät levälleen lattialle. Niillä ei ole kuitenkaan väliä. Eihän kotonani ole koskaan kukaan vieraillut, ellei Mr. Sixpackia lasketa – ja siitä on aikaa. Meikkaan nopeasti huomaamattoman meikin, pukeudun ja lähden liikenteeseen. Yhtäkkiä perhosia onkin vähän vatsassani. Sovimme tapaavamme kirjaston takana olevalla parkkipaikalla. Sinne kumpikin osaa.
Seisoskelen parkkipaikalla, kun auto kaartaa parkkialueelle. Hymyilevä mies hyppää ratin takaa. Tervehdimme, lähdemme kävelemään ja keskustelemme mahdollisesta ruokapaikasta. Valikoimme yhden parhaimmista kaupungin ravintoloista. Terassien ohi kävellessämme saamme päähämme, että voisimme ehkä ottaa yhdet. Nauramme.
Ravintolassa kumpikin maksaa omat annoksensa. Puhumme niitä näitä, mutta minä päädyn jo julistamaan, että lapseni saavat minun sukunimeni. Mister naurahtaa ja sanoo, että hänen vanhemmillaan saattaa olla asiassa sulattelemista. Jätämme ravintolassa alkoholin nauttimisen yksiin annoksiin, mutta ilta on kaunis ja päädymme hakemaan läheisestä kaupasta kosteaa evästä. Kun palaamme autoille hakemaan järkevää varustusta eväsretkeä varten, hän tulee lähelleni ja suutelee minua nopeasti. Yhtäkkiä. Yllättäen.
Tästä tulee hyvä ilta, tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti