En ole tunnistaa itseäni, kun kujerran puhelimessa kyyhkysen tavoin. Minne on kadonnut viileä, etäinen minä? Nauran, pulppuan ja flirttaan. Olen hyvällä tavalla sekaisin tuosta miehestä, joka ei karannut nähtyäni asuntoni sekasorron ja joka pitää minua kuin kukkaa kämmenellään heti ensi hetkistä alkaen.
On jotenkin luonnollista, että mister saa avaimet asuntooni hyvinkin pian. Tai luonnollista ja luonnollista. Enkö minä juuri friikannut siitä, kun mister luotani poistuessaan soitti ja sanoi, että hänellä on minulle jotain? Tapasimme puolivälissä portaikkoa, hän painoi käteeni avaimet ja käski pitämään niistä hyvää huolta. Jäin katsomaan suu auki hänen peräänsä.
Joka tapauksessa teetän misterille avaimet puolitoista kuukautta myöhemmin. Perustekin on selvä: mister on luonani silloinkin, kun minä olen töissä. Toisaalta en ole myöskään valmis heräämään aina keskellä yötä päästämään misteriä luokseni yöpymään. Hän järjestää meille aikaa ja viettää kaiken liikenevän vapaa-aikansa minun luonani. Yhteinen vapaa-aika onkin kortilla, sillä työmme sattuvat eri aikoihin. Mister tekee kompromisseja, suunnittelee ja luovii kalenteriin yhteistä aikaa, jotta yli 200 kilometriä välillämme voitaisiin taltuttaa ja suitsia kummankin työhön sopivaksi.
On ihanaa tulla kotiin, kun joku on odottamassa. Mister välillä tekee lämpimän ruuan valmiiksi, välillä on valmiudessa lähteä kanssani treenaamaan. On ihanaa päästä kaivautumaan kainaloon, höpötellä niitä näitä, valmistaa yhdessä ruokaa. Hän hankkii salijäsenyyden samaan saliketjuun, jotta voimme treenata yhdessä.
Järjestely on aika kivuton minulle. Kolme kuukautta myöhemmin keskustelemme vakavasti yhteisestä kodista.
