Olen juuri vetänyt raivopaniikkikohtauksen, sillä olen aivan varma, että olen raskaana. Paksuna. Hedelmöitynyt. Miehen kanssa jota en tunne. Tai jonka tunnen, mutten vielä riittävän hyvin. Päädymme siihen, että mielenrauhan vuoksi haetaan testi. Apteekissa mies hoitaa puhumisen. Minä vertailen hintoja. Kaksi testiä on halvempaa kuin yksi. Mikä testi on luotettavin? Miten kauan pitää odottaa, että tulokset ovat luotettavia ja varmoja?
Istumme yhdessä keittiön pöydän ääressä. Hiljaa. Pidätämme hengitystä. Mikään ei ole koskaan ollut niin pitkää kuin ne kolme minuuttia, jotka raskaustestin tikku vaatii.
- Mä en oikein tiedä, ehkä olen vähän pettynyt.
Katsomme toisiamme silmiin. Meitä ei ole vielä sidottu toisiimme seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Otsa nojaa toista otsaa vasten.
- Huh. Ehkä ihan hyvä, ettei ihan vielä. Kuitenkaan.
Sisälläni on pieni tyhjyys. Ehkä sittenkin. Ehkä sittenkin. Ehkä sittenkin minä haluan olla jo äiti. Ehkä sittenkin pieni nyytti on tervetullut kaikesta huolimatta tai juuri siksi. Ehkä sittenkin, koska olemme molemmat tuhlanneet vuosia odottamalla jotain sopivaa hetkeä, joka ei koskaan tule kuitenkaan. Ehkä sittenkin vanhemmuus on jotain, mihin voisi kasvaa yhdessä.
Sen iltapäivän jälkeen mikään ei ole samanlaista kuin ennen. Kiinnitän huomiota yhä enemmän facebook-päivityksiin, joissa päivitellään jälkipolven tekemisiä tai selfieihin, joissa hehkutaan äitiyden rauhallisuutta ja tyyneyttä. Ehkä minäkin. Voi kunpa minäkin.
