Olen vähän väsynyt. Päivä töissä on ollut pitkä ja raskas monin tavoin. Uuvuttava. Kotiin lähtiessäni soitan Mr. Right?:lle ja sovin, että tapaamme kaupan pihassa. Hän kun lähes asuu luonani. Hän on järjestänyt työnsä niin, että voi olla vieressäni mahdollisimman monena yönä. Olemme ostaneet hänelle kylpyhuoneeseeni suihkusaippuapullon, suuvettä, hammasharjan ja -tahnan. Tuntuu, kuin hän olisi ollut siellä aina.
Kaupan parkkipaikalla misteriä ei näy missään. Olen hieman väsynyt, hieman nälkäinen, hieman päänsärkyinen jo valmiiksi, kun näen hänen kävelevän autoni luo. Mister yrittää sujauttaa takapenkille asioita. Tiukkaan, mistä nyt on kyse. Hän on käynyt katsomassa asuntoa. Kyseessä on asuntoesite.
Minä friikkaan. Ihan totaalisesti friikkaan. Ei, ei, ei! Ei näin nopeasti. Tärisen. Ei missään tapauksessa vielä. Yhteisasuminen on ihan poissuljettu ajatus, olemmehan vasta tunteneet kolme kuukautta! Ei, ei, ei! Minähän sanoin jo ensimmäisillä treffeillä, että yhteen muuttamista voidaan harkita vasta puolen vuoden seurustelun jälkeen. Minähän sanoin, minulla on periaatteita, minä tiedän miten tämä kuvio menee. Ei, ei, ei!
Rauhoitun vähitellen. Se vaatii keskusteluja, se vaatii ajatuksen maistelemista, se vaatii pohtimista. Kaiken se vaatii, mutta viikkoa myöhemmin otan läppärin esiin sängyllä makoillessamme ja huomaan surffailevani omatoimisesti sivuille, jotka välittävät asuntoja. Katselemme omakotitaloja ja rivitaloja. Kerrostaloasunnot eivät oikein tule kysymykseen, olemme molemmat täysin kyllästyneitä siihen, että naapurista kantautuvat äänet putkistoja pitkin. Keittiön seinän takana kuullaan jokainen keittiössä vaihdettu sana. Kerrostalokyttä on tullut varta vasten soittamaan ovikelloa ja puuttumaan keskustelun aiheeseen. Ei, kerrostalo ei tule missään tapauksessa kysymykseen.
Laitan viestiä välittäjälle heti eräästä kiinnostavasta vaihtoehdosta. Seuraavana päivänä on näyttö. Asunto olisi muuten aivan loistava, mutta saan homeoireita. Etsintä jatkukoon.
