lauantai 27. elokuuta 2016

Marry me beibe

Se oli kaunis päivä. Kävimme hoitamassa asioita kaupungilla, koska oli pakko. Kävimme kaupungilla, koska halusimme. Kävimme sormuskaupassa. Auts.

Myönnetään. Minua on vaivannut jo pitkään Mr. Rightin esittämä kysymys: "Koska mennään naimisiin?" Niinpä sitten olen kaupungilla kulkiessa yleensä vinkkaillut sormuskauppoihin päin. Tiedättehän sellaisen hiljaisen väsyttämistaktiikan? Kävelimme siis lopulta sormuskauppaan ostoaikeissa.

Mr. Right avaa yleensä pelin sormuskaupassa sanomalla: "Toi haluaa, että vien sen vihille." Niinpä sitten aloimme katselemaan kihloja ja löysimmekin nopeasti yhteisen sävelen siitä, millaiset sormukset haluamme molemmille. Samanlaiset, ei kiviä.  Saan sitten vihille astuessa kivet. Pohdimme hetken kaiverruspolitiikkaa ja päätimme päivämäärän vähän ex tempore. Sitten meille tuli kiire seuraavaan paikkaan. 

Olen aina sanonut misterille, että minähän en vaadi polvilleen menoa, mutta haluan, että minulta kysytään kysymys, koska en aio (toivottavasti) vastata enää sen jälkeen kenellekään toiselle myöntävästi. Kyllä, kyllä minua kosittiin. Minä vastasin myöntävästi ja sen jälkeen join yksin skumppaa, sillä mister palasi työtehtäviin (aah, niin romanttista). 

Häitä varten on ostettu jo koristeita. Ja vihkisormus. Ne ovatkin sitten jo toinen tarina. 

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Kohtaaminen baarissa ja mitä siitä seurasi

Oli sunnuntai-ilta ja lihatiskibaarissa riitti niitä mimmejä ja mimmejä metsästäviä kolleja, joiden tarkoitus vain on kohdata lihatiskibaarissa ja siirtyä valomerkin jälkeen yhteiseen osoitteeseen viettämään yhteinen hetki ennen omille teille lähtemistä. Mieshenkilö istui pöydässä siemaillen oluttaan, kuunnellen ystäviensä äänten sorinaa ja osallistuen välillä itsekin keskusteluun. Jossain vaiheessa mieshenkilö sattui huomaamaan yksinäisen nuoren naisen, joka vaikutti täysin selväjärkiseltä. He keskustelivat niitä näitä ja jatkoivat iltaa tahoillaan.

Tuli valomerkki, ja pihalla mieshenkilö näki saman, nyt hytisevän nuoren naisen, joka ei saanut enää tavoitettua ystäväänsä, sillä puhelimesta oli akku loppunut (näitä nykyajan ongelmia, mutta tietääkseni jokainen puhelinriippuvainen pitää mukanaan ainakin muutamaa vara-akkua tällaisten tilanteiden varalle). Mieshenkilö oli ystävineen lähdössä autolla, jonka kuski jo odotteli heitä rattia naputellen, ja kohteliaasti tarjosi naiselle kyytiä kotiovelle. Seurueen muut miehet kuitenkin kokivat vatsoissaan pienen nälän tunteen, joten seurue ja nuori nainen siirtyivät lähipitseriaan. Lähipitseriassa jonottaessaan ja odottaessaan pitsaa mieshenkilö tunsi, kuinka nuori nainen painaa päänsä miehen olkapäätä vasten, he ottivat pitsan ja lähtivät autoon.

Auton kaarrettua nuoren naisen kotipihaan he nousivat ylös autosta ja nainen teki ehdotuksen jatkoista.
"Tuu tonne mun luo jatkamaan iltaa."
"Ei, kun noi kaverit ovat jatkamassa ja mä meen niiden kanssa yöpaikkaan."
"No hei, voisitko sä antaa ees sun puhelinnumeron?"
"No tota, mä olen vähän niin kuin varattu. Parisuhteessa."

Nuori nainen purskahti oitis itkemään lohduttomasti pihassa. Mieshenkilö lähti autoon ja kavereidensa kanssa kohti yöpaikkaa ja jäi miettimään sitä, miten kenellekään ei voi olla normaalin ystävällinen.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Matkalla rakkauteen

Suurin osa ystävistäni on vakiintunut. Silti päädyn aina silloin tällöin antamaan rakkausvinkkejä ja ohjeita deittailuun.

Ensinnäkin miehen tulee saada olla Tarzan, joka joutuu näkemään vaivaa valloittaessaan naista. Nainen Janen tavoin voi herättää tarzanissaan suojeluhalun ja rakkauden himon lisäksi. Miehen perään ei soitella ja jätetä nyyhkyviestejä, vaikka Bridget Jones niin saattaisikin tehdä. Olen itse, välillä epäonnistuneestikin, noudattanut tätä taktiikkaa, purrut kynsiä ja hyppinyt seinille, kun deittikumppanista ei ole kuulunut (hetkeen) mitään. Se vaatii hermoja, mutta yleensä palkitsee lopulta.

Miehen täytyy saada olla ritari ja herrasmies. Yhdessä kahville mennessä voi antaa miehen tarjota kahvit näinä tasa-arvon suurina aikoina, se ei ole naiselta pois. Itse olen kaivanut laukusta kukkaroa aina esille, mutta deittikumppani on yleensä kiirehtinyt sanomaan, että ostokset menevät samasta laskusta. Sen sijaan ruokaillessa kalliimmin olen ehdottanut, että kumpikin maksaa omansa – tosin tähän on muutama poikkeus, Mr. Sixpack sekä Mr. Right?, jotka herrasmiehen tavoin ovat tarjoutuneet maksamaan ruokani.

Ja treffeistä vielä. En jaksa enää laskea, kuinka monet kahvikupin ääressä vietetyt treffit olen viettänyt, mutta se todettakoon, ettei niistä kahvikuppitreffeistä ole tullut mitään. Mieluummin jotain aivan muuta, vaikka vain päämäärätöntä kävelyä ja juttelua samalla tai ruokailu (koska se kestää kahvikuppia pidempään). 

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Valtavia muutoksia elämässä

Kun mister Right? on poissa kotoa, poissa yhteisestä kodista, hengitän hieman vapaammin, mutta ikävöin häntä mielettömästi. Meidän tottumuksemme ja ajatuksemme siitä, miten elämä järjestetään, eroavat jonkin verran. On helpompaa antaa periksi jossain minulle vähemmän merkityksellisessä asiassa kuin keskustella ja perustella ja väitellä. Palautan aina välillä mieleeni ne ihanat, huumaavat viestit ja ensitreffien fiilikset. Meillä on paljon mielen päällä, sillä kaikessa hiljaisuudessa olen alkanut etsiä uutta työpaikkaa, mikä on vaikuttanut myös asunnon etsimiseen. Nykyinen asuntoni on joka tapauksessa ihan liian ahdas meille kahdelle ja meidän kahden tavaroille.

Kirjoittelen hakemuksia töissä ja kotona. Keskustelemme eri vaihtoehdoista eri puolilla isänmaata, keskustelemme mahdollisuudesta muuttaa Keski-Eurooppaan, keskustelemme unelmista ja suunnitelmista. Eräänä kauniina päivänä mister kysyy kesken ruoanlaiton, milloin meillä on häät. Naurahdan enkä vastaa mitään. Katsotaan sitten joskus myöhemmin. Mieltä lämmittää.

Mister tutkii yhtä innokkaasti asuinpaikkoja kuin mitä minä kirjoitan hakemuksia. Hän etsii asuntoja, minä työpaikkaa. Ihan hyvä työnjako, mutta asuntoshoppailu ei ole minun listallani ensimmäisenä. Viimein tulee päivä ja useita päiviä, jolloin puhelin soi ja minut kutsutaan haastattelusta toiseen. Soittelemme päivittäin, mikäli emme näe, sillä haluan kertoa, miten haastatteluissa menee.

Eräänä tavallisena, kauniin keväisenä päivänä saan uutisia, jotka tuntuvat muuttavan kaiken meidän elämässämme päälaelleen. Saan työpaikan. Samana päivänä entinen työpaikkani tarjoaa jatkosopimusta ja kolmas työpaikka ilmoittaa, etten tullut valituksi. Pakotan työkaverini vielä varmistamaan, että olen saanut työpaikan. En ole uskoa onneani. Soitan heti misterille: "Muutetaanko?" Kotona minua odottaa samppanja.

Tuntuu, ettei ensimmäisestäkään muuttorytäkästä ole selvitty, kun on alettava suunnittelemaan toista. Löydämme hyvän, vähän nykyistä suuremman asunnon sopuhintaan. Selvitämme muuttoauton kustannuksia. Ostamme läjäpäin muuttolaatikoita, pakkausteippiä, kuplamuovia, pakettinarua. Ilmoitamme muuttoaikataulun kaikille läheisille.

Muuttoakin suurempi asia meille kummallekin on yhteisen yrityksen perustaminen. Se on kuin oma lapsi, jota haluaa tukea ja jonka haluaa antaa kehittyä – ja kuin tuoreet vanhemmat ainakin, mekin turhaudumme ja väsymme ja väittelemme lapsen kehityksen tukemisesta, mutta siitäkin huolimatta kaivaudun miehen kainaloon jokainen ilta uudessa kodissa ja asuinympäristössä. Minusta ja mister Right?:sta on tullut yksi yksikkö, me. Tiimi, joka seisoo rinta rinnan yhdessä maailman tuulissa.

torstai 8. tammikuuta 2015

Saman katon alle

Muutto tapahtuu pikemminkin kuin osaan ajatella. Ensimmäinen muuttokuorma on oveni takana vain muutama viikko intervention jälkeen. Misterille ei ole tilaa. Raivaamme, raivaamme ja raivaamme. Minun tavarani ovat vieneet kaikki nurkat ja kaikki paikat. Raivaamme lisää. Siirrämme huonekaluja, järjestelemme uudelleen. Ensimmäisenä paikkaa vaihtaa tv-taso ja viihdekeskus. Käymme Ikealandiassa.

Kotini muuttuu yhdellä silmänräpäyksellä jonkun toisenkin kodiksi, sovittelemme molemmille sopiviksi asioita ja huonekaluja. Tapojamme tehdä asioita. Teemme kompromisseja molempien hyvinvoinnin vuoksi. Muistutamme toisillemme, että tämä on vain väliaikaista ja että uutta kotia katsotaan pikemmin kuin arvaammekaan. Onhan asunnossa liian vähän neliöitä kahden samanlaisen keräilijän tavaroille ja kirjoille. Onhan asunnossa liian vähän huoneita, sillä molemmilla on tarve saada tilaa itselleen ja asioilleen. Onhan olohuoneeseenkin mahdutettu kaksi sohvaa ja nojatuoli. Ratkaisu on väliaikainen siihen saakka, että tiedämme, missä minä työskentelen jatkossa.

Misterin muutto kestää useamman viikon. Hän on vanhalla asunnollaan toisessa kaupungissa. Minä istun sohvalla työpäivän jälkeen yhteisessä kodissa, joka on vielä sekaisin muuttomyllerryksen jäljiltä. Puhelimeni soi. Mister soittaa. Kuulen hänen äänestään, että hän on uupunut, väsynyt ja rikki. Kuulen hänen äänestään, että hän tarvitsee minua. Sysään syrjään sylissäni olleen neuleen, soitan itselleni kyydin juna-asemalle ja olen pian junassa matkalla misterini luo. Perillä aloitamme yhdessä viimeisen pakkausoperaation.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Eräs interventio ja kohtaaminen

Minä en anoppikokelaita pelkää. Ei niissä ole mitään pelättävää. Muistan ensimmäisen anoppikokelaan tapaamisen, olin kauhusta soikeana etukäteen. Olin lyhytsanainen ja ujo ja istuin kauniisti, jalat hyvätapaisesti yhdessä sohvan reunalla. Join kahvia, otin vain yhtä sorttia kakkua, vaikka useampaakin sorttia tarjottiin. Aion tehdä kaiken toisin. Olen kasvanut henkisesti, olen kypsynyt, olen vanhentunut ja viisastunut ja aion tehdä kaiken toisin ja tehdä erittäin hyvän vaikutuksen anoppikokelaaseen, koska on päivänselvää, että mister on tehnyt samanlaisen vaikutuksen minun vanhempiini.

Sitä ennen kuitenkin istumme iltaa tutulla ja rakkaalla porukalla. Ystäväni ovat tulleet luokseni, mister taas... mister ei ole paikalla. Hänet he kaikki haluaisivat kohdata, sillä sekä Auroralla, Stinalla että Kirsikalla on pelkästään positiivista sanottavaa. Juomme viiniä, nauramme. Sitten sanon meneväni seuraavana päivänä asuntonäyttöön yhdessä anoppikokelaan kanssa. Kuulen, kuinka Aurora ja Stina vetävät henkeä syvään. Alkaa ryöpytys.

On liian aikaista.
On liian kaikkea. Ettehän te tunnekaan vielä.
On ihan liian hölmöä pikakelata elämä.
On ihan liian idioottimaista kuvitellakaan, että se kannattaisi.
Kannattaisi pikemminkin vain nauttia, nauttia ja nauttia. Tapailla. Mennä treffeille.

Muistutan, että mister käytännössä jo asuu luonani.

Se ei muuta mitään siitä, että yhteinen asuntolaina tuo yhteisen ison vastuun.
Se ei muuta mitään siitä, että olen suorastaan hölmö, kun hyppään näin suin päin tuntemattomaan.
Se ei muuta mitään siitä, että sitoutuisin johonkin, johon en olisi valmis sitoutumaan.

Menen itkemään toiseen huoneeseen. Naputtelen viestin mr. Right?:lle ja kerron interventiosta, jota ei pitäisi tapahtua minun kotonani, minun juhlissani. Misterin viesti alleviivaa tätä absurdiutta: he eivät edes tunne häntä! He ovat valmiita tuomitsemaan, ennen kuin ovat tutustuneetkaan! Pyyhin kyyneleeni, haen lisää juotavaa ja huomaan ottavani useamman terävän paukun kestääkseni. Hauskuus katosi samalla tavoin kuin katosi lapsuuskin. Yhtäkkiä näen huolipilviä, haluan unohtaa ne ja otan vielä muutaman paukun, ihan vain muutaman.

Kello on neljä aamulla, kun Stina ja Aurora poistuvat. Olemme kumonneet viimeiset vodkaryypyt varttia aiemmin.

Anoppikokelas pitäisi hakea asemalta. Päätäni särkee. En kestä. Meninkin juomaan keskivahvoja ja kirkkaita sekaisin. Laitan misterille hyvissä ajoin viestin ja kysyn, voisiko hän mitenkään... Vähän myöhemmin mister soittaa, voisinko saapua keltaisen maamerkin luo. En varmaankaan ole ajokunnossa. Päätä särkee. On huono olo. Tiskaan railakkaasta illasta (ja yöstä) kertovat lasit ja astiat. Kokoan jätteitä. Olen lähdössä kauppaan, kun mister soittaa uudemman kerran. Hän nyt tulee äitinsä kanssa hakemaan minut.

Voisin vajota maan alle. Pitikin juoda se viimeinen ryyppy. Tiedän näyttäväni kauhealta, väsyneeltä, krapulaiselta. Tiedän näyttäväni siltä kuin pitkät lauantaiyöt ovat normaalia minulle. Tiedän, etten todellakaan ole edustavimmillani.

Anoppikokelas halaa minua ensi töikseen. Mister on sanonut, että minua voi halata. Minä en ole halaajatyyppiä, mutta silti. Koen tarpeelliseksi selittää, miksi olen vähän huonokuntoinen. Palaan siihen pariin otteeseen. Anoppikokelas on aivan ihanan lämmin persoona, yritämme löytää yhteistä puhuttavaa. Jää murtuu hitaasti. Lopulta hän haluaa ottaa yhteiskuvan minusta ja misteristä.


maanantai 15. syyskuuta 2014

Hei, ostetaan asunto!

Olen vähän väsynyt. Päivä töissä on ollut pitkä ja raskas monin tavoin. Uuvuttava. Kotiin lähtiessäni soitan Mr. Right?:lle ja sovin, että tapaamme kaupan pihassa. Hän kun lähes asuu luonani. Hän on järjestänyt työnsä niin, että voi olla vieressäni mahdollisimman monena yönä. Olemme ostaneet hänelle kylpyhuoneeseeni suihkusaippuapullon, suuvettä, hammasharjan ja -tahnan. Tuntuu, kuin hän olisi ollut siellä aina.

Kaupan parkkipaikalla misteriä ei näy missään. Olen hieman väsynyt, hieman nälkäinen, hieman päänsärkyinen jo valmiiksi, kun näen hänen kävelevän autoni luo. Mister yrittää sujauttaa takapenkille asioita. Tiukkaan, mistä nyt on kyse. Hän on käynyt katsomassa asuntoa. Kyseessä on asuntoesite.

Minä friikkaan. Ihan totaalisesti friikkaan. Ei, ei, ei! Ei näin nopeasti. Tärisen. Ei missään tapauksessa vielä. Yhteisasuminen on ihan poissuljettu ajatus, olemmehan vasta tunteneet kolme kuukautta! Ei, ei, ei! Minähän sanoin jo ensimmäisillä treffeillä, että yhteen muuttamista voidaan harkita vasta puolen vuoden seurustelun jälkeen. Minähän sanoin, minulla on periaatteita, minä tiedän miten tämä kuvio menee. Ei, ei, ei!

Rauhoitun vähitellen. Se vaatii keskusteluja, se vaatii ajatuksen maistelemista, se vaatii pohtimista. Kaiken se vaatii, mutta viikkoa myöhemmin otan läppärin esiin sängyllä makoillessamme ja huomaan surffailevani omatoimisesti sivuille, jotka välittävät asuntoja. Katselemme omakotitaloja ja rivitaloja. Kerrostaloasunnot eivät oikein tule kysymykseen, olemme molemmat täysin kyllästyneitä siihen, että naapurista kantautuvat äänet putkistoja pitkin. Keittiön seinän takana kuullaan jokainen keittiössä vaihdettu sana. Kerrostalokyttä on tullut varta vasten soittamaan ovikelloa ja puuttumaan keskustelun aiheeseen. Ei, kerrostalo ei tule missään tapauksessa kysymykseen.

Laitan viestiä välittäjälle heti eräästä kiinnostavasta vaihtoehdosta. Seuraavana päivänä on näyttö. Asunto olisi muuten aivan loistava, mutta saan homeoireita. Etsintä jatkukoon.