Olen alkanut oppia tavan tulla hiukan myöhässä paikalle. En sitä hyväksy muissa, mutta olen itse ottanut sen tavakseni deiteille tullessani. Ainakin siltä se tuntuu. Mr. KP halaa minua tervehtimisen yhteydessä, hän on jo hakenut meille liput elokuvaan. Minä vaatimalla vaadin, että saan maksaa tasa-arvoisuuden nimissä kahvit. Juttelemme kahvien äärellä pääasiassa hänen lapsistaan.
Leffa on oikein hyvä toimintaraina. Tiedättehän, sellainen missä ei ole juonta, jonka aikana voi naurahtaa muutaman kerran ja mikä tärkeintä (halutessaan) hakeutua kainaloon. En halua. Minulla on oikein toverillinen fiilis, vaikka seura onkin hulvatonta.
Leffan jälkeen kävelemme hissuksiin autoillemme päin. Juttelemme niitä näitä, katson häntä silmiin, ajattelen, että voisin toisenkin kerran lähteä hänen kanssaan jonnekin, kun hän yhtäkkiä säntää karjuen ohitseni ja menee keskeyttämään pahoinpitelytapauksen.
Olen sokissa. Katselen tilannetta suu auki, ääntä ei lähde. Käteni tapailee puhelinta, joka on vielä leffan jäljiltä kiinni. Pahoinpitelytilanne loppuu, mutta deittini ovat auttamattomasti pilalla.
Kuka muuten koskaan sanoo ensimmäisten deittien jälkeen, ettei voi luvata mitään? En minäkään voi. En yksien deittien perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti