Eräs interventio ja kohtaaminen

Minä en anoppikokelaita pelkää. Ei niissä ole mitään pelättävää. Muistan ensimmäisen anoppikokelaan tapaamisen, olin kauhusta soikeana etukäteen. Olin lyhytsanainen ja ujo ja istuin kauniisti, jalat hyvätapaisesti yhdessä sohvan reunalla. Join kahvia, otin vain yhtä sorttia kakkua, vaikka useampaakin sorttia tarjottiin. Aion tehdä kaiken toisin. Olen kasvanut henkisesti, olen kypsynyt, olen vanhentunut ja viisastunut ja aion tehdä kaiken toisin ja tehdä erittäin hyvän vaikutuksen anoppikokelaaseen, koska on päivänselvää, että mister on tehnyt samanlaisen vaikutuksen minun vanhempiini.

Sitä ennen kuitenkin istumme iltaa tutulla ja rakkaalla porukalla. Ystäväni ovat tulleet luokseni, mister taas... mister ei ole paikalla. Hänet he kaikki haluaisivat kohdata, sillä sekä Auroralla, Stinalla että Kirsikalla on pelkästään positiivista sanottavaa. Juomme viiniä, nauramme. Sitten sanon meneväni seuraavana päivänä asuntonäyttöön yhdessä anoppikokelaan kanssa. Kuulen, kuinka Aurora ja Stina vetävät henkeä syvään. Alkaa ryöpytys.

On liian aikaista.
On liian kaikkea. Ettehän te tunnekaan vielä.
On ihan liian hölmöä pikakelata elämä.
On ihan liian idioottimaista kuvitellakaan, että se kannattaisi.
Kannattaisi pikemminkin vain nauttia, nauttia ja nauttia. Tapailla. Mennä treffeille.

Muistutan, että mister käytännössä jo asuu luonani.

Se ei muuta mitään siitä, että yhteinen asuntolaina tuo yhteisen ison vastuun.
Se ei muuta mitään siitä, että olen suorastaan hölmö, kun hyppään näin suin päin tuntemattomaan.
Se ei muuta mitään siitä, että sitoutuisin johonkin, johon en olisi valmis sitoutumaan.

Menen itkemään toiseen huoneeseen. Naputtelen viestin mr. Right?:lle ja kerron interventiosta, jota ei pitäisi tapahtua minun kotonani, minun juhlissani. Misterin viesti alleviivaa tätä absurdiutta: he eivät edes tunne häntä! He ovat valmiita tuomitsemaan, ennen kuin ovat tutustuneetkaan! Pyyhin kyyneleeni, haen lisää juotavaa ja huomaan ottavani useamman terävän paukun kestääkseni. Hauskuus katosi samalla tavoin kuin katosi lapsuuskin. Yhtäkkiä näen huolipilviä, haluan unohtaa ne ja otan vielä muutaman paukun, ihan vain muutaman.

Kello on neljä aamulla, kun Stina ja Aurora poistuvat. Olemme kumonneet viimeiset vodkaryypyt varttia aiemmin.

Anoppikokelas pitäisi hakea asemalta. Päätäni särkee. En kestä. Meninkin juomaan keskivahvoja ja kirkkaita sekaisin. Laitan misterille hyvissä ajoin viestin ja kysyn, voisiko hän mitenkään... Vähän myöhemmin mister soittaa, voisinko saapua keltaisen maamerkin luo. En varmaankaan ole ajokunnossa. Päätä särkee. On huono olo. Tiskaan railakkaasta illasta (ja yöstä) kertovat lasit ja astiat. Kokoan jätteitä. Olen lähdössä kauppaan, kun mister soittaa uudemman kerran. Hän nyt tulee äitinsä kanssa hakemaan minut.

Voisin vajota maan alle. Pitikin juoda se viimeinen ryyppy. Tiedän näyttäväni kauhealta, väsyneeltä, krapulaiselta. Tiedän näyttäväni siltä kuin pitkät lauantaiyöt ovat normaalia minulle. Tiedän, etten todellakaan ole edustavimmillani.

Anoppikokelas halaa minua ensi töikseen. Mister on sanonut, että minua voi halata. Minä en ole halaajatyyppiä, mutta silti. Koen tarpeelliseksi selittää, miksi olen vähän huonokuntoinen. Palaan siihen pariin otteeseen. Anoppikokelas on aivan ihanan lämmin persoona, yritämme löytää yhteistä puhuttavaa. Jää murtuu hitaasti. Lopulta hän haluaa ottaa yhteiskuvan minusta ja misteristä.